Lehtemme juhlavuoden kunniaksi 1950-luvulta aloitettu matka on nyt ehtinyt 80-luvulle, jonne se tällä erää päättyy. Juttusarjan viimeinen osa käsittelee jatkosodan kiivaimmissa vaiheissa kesäkuussa 1944 käyttöön otettua panssarintuhoojan merkkiä.
Selaillessani 1980-luvun vuosikertoja, löytyi mahdollisia esiin noston aiheita useitakin. Museo eli voimakasta kehityskautta. Toteutettiin mm. nykyinen päärakennus johon saatiin ensimmäinen kunnollinen sisähalli arvokkainta kalustoamme varten.
Osana museon kehittämistä käytiin keskustelua siitä, pitäisikö vanhaa kalustoa entistää liikkuvaan kuntoon vai ei. Lopputuloksenhan tiedämme nyt: paraateissa ja juhlapäivinä pystymme mobilisoimaan kelpo määrän museokalustoa.
Lehti seurasi vuosikymmenen alussa niin kutsutun kymppi-Sturmin pelastamista Niinisalon ampumakentältä ja kunnostamista siihen kuntoon, jossa se nyt on Hämeen Panssaripataljoonan kasarmin edessä. Nykyajan lähtökohdista ajatellen tuntuu käsittämättömältä, että eniten vastustajan vaunuja tuhonnut Sturmi ylipäänsä joutui maalivaunuksi ampumakentälle.
Kaikkien tankkimiesten kannalta merkittävä tapahtuma oli mustan baretin käyttöönotto Panssariprikaatissa 1.6.1983. Kiltahan oli ottanut baretin käyttöön jo muutamaa vuotta aiemmin. Aluksi virallisessa baretissa oli merkkinä vain kokardi kunnes vuosikymmenen loppuun mennessä barettimerkiksi tuli nykyinen haarniskakypärä.
Kiinnostavista aiheista esiin nostettavaksi seuloutui kiltalaisille tutun kaksikon Kari Kuuselan ja Esa Muikun kirjoittama juttu panssarintuhoojan merkistä. Se ilmestyi numerossa 2/1982.
Artikkeli sai konkreettista jatkoa, kun Panssarikillan hallitus teki Puolustusvoimille aloitteen panssarintuhoojan merkin uudelleen jaosta sen aikanaan ansainneille veteraaneille. Ensimmäinen ns. vaihtojako toteutettiin Panssaridivisioonan 50-vuotisjuhlassa 28.6.1992.
Panssarin-tuhoojan merkki
HuK Kari Kuusela jatekn.yo Esa Muikku
Jatkosodan viimeisenä kesänä venäläisten suurhyökkäystä Kannaksella torjuttaessa osoittautui, että panssarintorjunta oli puolustuksen kulmakivi. Samalla havaittiin, että pitkän asemasotakauden aikana panssarintorjunta oli taantunut niin kalustollisesti kuin taidollisestikin. Vähitellen saatiin kuitenkin käyttöön uusia tehokkaita aseita, kuten panssarikauhuja ja panssarinyrkkejä. Uudessa tilanteessa pyrittiin tekemään kaikki mahdollinen panssarintuhoojien kannustamiseksi ja torjunnan tehostamiseksi.
Eräs tällainen keino oli palkita menestyksellisesti toimineita panssarintuhoojia. Palkitseminen tapahtui erityisellä Panssarintuhoojan merkillä, joka perustettiin kesäkuun lopulla 1944. Suomalaisen johdon joustavuutta osoittaa, että tällöin oli kulunut suurhyökkäyksen alkamisesta vasta pari viikkoa.
Panssarintuhoojan merkki perustettiin virallisesti Päämajan käskylehdellä n:o16, joka julkaistiin 28.6.1944. Lopullisen päätöksen merkin perustamisesta teki ylipäällikkö Mannerheim. Käskylehdessä julkaistiin merkin säännöt, joiden mukaan Panssarintuhoojan merkillä palkittiin todistettavasti tapahtunut panssarivaunun tuhoaminen lähitorjuntavälinein tai tykin ampujana. Lähitorjuntavälineiksi katsottiin panssarikauhu, panssarinyrkki, kasapanos, panssarikäsikranaatti tms. väline, joka edellyttää käyttäjältään välitöntä taistelukosketusta tuhottavaan panssariin. Esimerkiksi panssarimiinoitteeseen tuhoutuneesta vaunusta ei näin ollen merkkiä kenellekään myönnetty. Erityistä huomiota kiinnitettiin myös panssarin tuhoutumisen toteamiseen, jotta merkkiä ei ansiottomasti myönnettäisi.
Esityksen merkin myöntämisestä teki komppanian päällikkö kirjallisesti divisioonan tai vastaavan komentajalle, joka oli oikeutettu myöntämään merkin. Merkistä oli tehtävä merkintä asianomaisen sotilaskantakorttiin. Merkkiä myönnettiin taannehtivasti 1.6.1944 lähtien tuhotuista vihollisen panssarivaunuista. Ensimmäiset merkit tavoittivat kantajansa vasta heinäkuun puolenvälin paikkeilla, kun kiivain taisteluvaihe jo oli päättynyt.
Panssarintuhoojan merkki oli 7 cm leveä ja 3 cm korkea valkoinen, ohut kangasnauha, johon oli painettu tyylitelty T-34-panssarivaunun sivukuva, tornissa iskemän leimahdus.
Sturmin Ps 531-10 miehistö vas. Brotell, Launikko, Soimala, Kauppi SA-kuva
Merkkiä oli viisi luokkaa, joiden saamiseksi edellytettiin kussakin luokassa tietty määrä tuhottuja vaunuja. Korkeampaan luokkaan oikeutettu merkin kantaja lisäsi merkkinsä yläpuolelle joka luokassa aina yhden kapean valkoisen nauhan taulukon yhdenmukaisuuden vuoksi.
Merkkiä kannettiin oikeassa hihassa siten, että kuviollisen merkin yläreuna oli 10 cm olkasauman alapuolella ja merkin keskusta olkaimen keskiviivan kohdalla. Kapeat lisänauhat nauhan yläpuolelle 0,5 cm välein. Käytännössä merkki kiinnitettiin ompelemalla hihaan.
Toistaiseksi ei ole selvinnyt, mistä idea merkkiin saatiin. Eräs mahdollisuus on, että esikuvana on käytetty Saksassa jo vuodesta 1943 käytössä ollutta vastaavaa merkkiä, jota tämä suomalainen merkki jo ulkomuodoltaan muistuttaa. Saksalainen merkki oli kuitenkin tarkoitettu pelkästään lähitorjuntavälineillä tapahtuneen panssarin tuhoamisen palkitsemiseksi, eikä sitä voinut saada esimerkiksi panssarintorjuntatykin avulla tehdystä tuhoamisesta.
Panssarintuhoojan merkkiä myönnettiin kesä-, heinä- ja elokuussa 1944 yhteensä 322 kappaletta, ja näihin 86 lisänauhaa. Noin neljästäsadasta tuhotusta vihollisen panssarivaunusta myönnettiin merkkejä. Suurin osa merkeistä myönnettiin lähitorjuntavälineillä tapahtuneista tuhoamisista, mutta myös panssarintorjuntatykeillä ja panssarivaunukanuunoilla tuhottiin runsaasti vihollisen vaunuja. Panssaridivisioonassa myönnettiin 51 merkkiä ja näihin 15 lisänauhaa. Merkkien jakaantuminen divisioonan eri osiin selviää taulukosta 2. Valtaosa merkeistä meni Rynnäkkötykkipataljoonaan ja Panssarijääkäripataljoonaan, joilla olikin paras panssarintorjunta-aseistus. Huomiota herättää Panssariprikaatin vaatimaton tulos. Syynä tähän on prikaatin tuolloinen vanhentunut vaunukalusto, jolla ei juuri vaunuja pystytty tuhoamaan.
Yhtymistä Panssaridivisioonassa jaettiin eniten Panssarintuhoojan merkkejä. Vertailun vuoksi mainittakoon, että esimerkiksi 2. Divisioonassa myönnettiin 46 merkkiä ja 14 lisänauhaa, 5. Divisioonassa 22 merkkiä ja 5 lisänauhaa sekä Ratsuväkiprikaatissa 20 merkkiä ja yksi lisänauha. Tämä osoittaa, että myös tavallisissa jalkaväkidivisioonissa oli panssarintorjuntakykyä.
Merkkejä myönnettiin sotilasarvoista riippumatta. Runsaasti joukossa on sotamiehiä ja jääkäreitä, mutta myös muidenkin sotilasarvojen edustajia on. Korkein sotilasarvoltaan oli ilmeisesti JR 45:n tykkikomppanian päällikkö, kapteeni Harald Hohenthal, joka panssarikauhulla tuhosi vihollisen T-34:n.
Korkeimman luokan merkin, jossa on neljä lisänauhaa, sai vain yksi henkilö, korpraali Toivo Ilomäki. Hän tuhosi 22 vihollisen vaunua Sammatuksessa ja Tihverissä panssarintorjuntatykin ampujana 24. Tykkikomppaniassa. Samoista ansioista hänelle myönnettiin Mannerheim-risti.
Eräänlainen Panssaridivisioonan "mestari" oli korpraali Olli Soimala, jolle ainoana Panssaridivisioonassa myönnettiin merkki kolmella lisänauhalla. Soimalan tilillä on 11 vihollisen vaunua rynnäkkötykin suuntaajana Rynnäkkötykkipataljoonan toisessa komppaniassa.
Panssariprikaatissa, ja erityisesti Rynnäkkötykkipataljoonassa, aiheutti keskustelua se, että vain vaunujen ampujat saivat panssarintuhoojan merkin, vaikka koko vaunumiehistön yhteistyö oli tuloksen saavuttamiseksi tarpeen. Kenraali Lagus tekikin tätä asiaa koskevan ehdotuksen 14.8.1944 Päämajan Komento-osastolle. Lagus ehdotti, että panssarijoukoissa yhtymän komentajalle, siis hänelle itselleen, annettaisiin mahdollisuus myöntää merkki panssarivaunussa myös ajajalle ja johtajalle. Erityisesti hän piti tätä tarpeellisena rynnäkkötykkivaunujen kohdalla, koska näiden tykin rajoitettu sivusuuntausmahdollisuus teki välttämättömäksi johtajan, ajajan ja ampujan tiiviin yhteistyön. Komento-osasto vastasi ehdotukseen kielteisesti 27. 8. perustellen kantaansa sillä, että merkillä palkitaan vain se, joka viime kädessä tuloksesta vastaa. Merkkejä ei haluttu myöskään myöntää enempää kuin mitä tuhottuja vihollisen vaunuja oli. Näkemättä jäi, mitä merkin myöntäminen myös muulle vaunumiehistölle olisi vaikuttanut joukon yhteishenkeen ja tuloksiin.
Panssarintuhoojan merkkiä jaettiin suhteellisen lyhyenä ajanjaksona vuonna 1944. Sodan päättyessä useimmat sitä kantaneet kotiutettiin, ja vain muutama kantahenkilökuntaan kuuluva jatkoi sen kantamista asetakissaan. Tätä kirjoitettaessa on tiedossa vain yksi vielä palveluksessa oleva merkillä palkittu henkilö nimittäin eversti Aimo Airola, Päällystöopiston johtaja. Hän tuhosi Siiranmäessä panssarikauhulla vihollisen vaunun47. Tykkikomppaniassa.
Vaikka panssarintuhoojan merkki on kunniamerkkeihin rinnastettava ja useita muita kunniamerkkejä vaikeampi saavuttaa, ei sen kantamisesta siviilipuvussa ole sääntöjä olemassa.Tämä epäkohta jäi korjaamatta sodan päättyessä ja merkin jäädessä unohduksiin. Samalla jäi unohduksiin myös suunnitelma korvata merkki vastaavalla metallisella, joka olisi kestävämpi ja helpommin asepuvusta toiseen siirrettävissä. Asiaa on tiettävästi tiedusteltu Pääesikunnalta vielä 1970-luvun alussa, mutta ilman näkyvää tulosta. Asian on ilmeisesti katsottu koskevan niin harvoja henkilöitä, että toimenpiteisiin ei ole tarvetta.
Panssarintuhoojan merkki on Suomessa ainutlaatuinen. Ilmeisesti se on sangen tuntematon, koska sitä ei sodan jälkeen juurikaan ole kannettu. Sen saaneiden lukumääräkin on sangen rajoitettu. Toivomme, että tämä artikkeli on hieman selventänyt merkkiä ja siihen liittyviä asioita. Mikäli jolla kulla on edellä olevaan jotain lisättävää tai korjattavaa, pyydämme ottamaan yhteyttä toimituksen osoitteella.
Lopuksi kiitämme meitä tämän asiantiimoilta auttaneita henkilöitä.
Lähteet: Sota-arkisto
Haastattelut: Aimo Airola, Gregorius Ekholm, Harald Hohenthal, Lauri Leppänen, Markku Palokangas, Olli Soimala
Neljä panssaria kesällä 1944 tuhonneen Olof Laguksen asetakki merkkeineen. Huomaa myös erikoisvalmisteinen kolminuolitunnus.
Seppo Simola